• Pieniä ja suuria käänteitä

    Edellisen postauksen jälkeen on taas ehtinyt tapahtua monenlaista, ja arki on ollut tuttua vuoristorataa – välillä helpompaa ja välillä haastavampaa. Onneksi nyt saatiin myös hyviä uutisia Kelalta. Esikoisen puheterapia alkaa taas rullaamaan ensi viikosta, ja lisäksi saatiin päätös, että toimintaterapia toteutuu Kelan tukemana. Ensi viikolle on jo sovittuna tapaaminen toimintaterapeutin kanssa. Kuopuksen kanssa oli puolestaan nyt VASU. Siellä käytiin läpi samoja asioita, joista olen aiemminkin kirjoittanut. Päiväkodissa on huomattu, että hän ei vielä reagoi kunnolla omaan nimeensä. Katsekontaktia he ovat alkaneet saada, mutta se on edelleen aika haastavaa. Kotona sairastelujen jälkeen tilanne on vähän palautunut ja saadaan jo paremmin kontaktia, mutta haasteita riittää – varsinkin jos kuopus turhautuu. Silloin on…

  • Kun hetki hiljaisuutta kantaa enemmän kuin arvasinkaan

    Edellinen kirjoitus syntyi synkässä hetkessä. Sellaisessa, jossa tuntui ettei mikään kanna, ja kaikki painaa. Se ei ollut koko ajan läsnä oleva tunne, mutta ajanjakso, joka jäi painavaksi kehoon ja mieleen. Nyt kun katson taaksepäin, tiedän, ettei se ollut koko totuus – mutta silloin se tuntui siltä. Viime viikkoina on ollut pieniä helpotuksia. Olen saanut olla yksin. Muutama vapaa ilta, hetkiä, jolloin kukaan ei tarvinnut minua juuri sillä hetkellä. Ja ne hetket ovat merkinneet enemmän kuin osasin odottaa. Oli myös viikon loma töistä. Oltiin pari yötä Järvisydämessä, isovanhemmat mukana. Sielläkin sain levähtää – enkä tarkoita pelkästään nukkumista, vaan hengittämistä. Sitä että ei tarvitse koko ajan reagoida, ratkaista, selvitä. Se teki hyvää.…

  • Kaksi viivaa ja sekasorto

    Kun odotus alkoikin eri tavalla kuin ennen Se ei ollut rauhallinen, onnellinen hetki. Ei sellainen, johon liittyy vauvahaaveita, hymyilyä ja hiljaisia suunnitelmia tulevasta. Oli sunnuntai. Sanoin miehelle vähän vitsillä: “On niin outo olo, pitäiskö ihan testikin tehdä?” Haettiin testi. Ja kun tein sen, pelkäsin. Pelkäsin, että se on positiivinen. Ja samalla en oikeastaan uskonut, että se olisi. Edellisenä päivänä olin ollut töissä, ja yllättäen huomasin paidan olevan aivan märkänä hiestä. Minä en hikoile. Aineenvaihduntani ei toimi samalla tavalla kuin muilla, ja hikoilu on minulle todella harvinaista. Mutta lähes heti testiin ilmestyi sana raskaana. Hetkeä myöhemmin siihen ilmestyi vielä 3+. Se ei jättänyt epäilylle sijaa. Esikoinen oli alkanut herättää huolta. Jotain…

  • Elämää neuroepätyypillisenä

    Minun tarinani Minulle neuroepätyypillisyys ei ole pelkkä termi – se on kokemus, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti. Olen aina ollut erityisherkkä: aistit ovat ottaneet maailmaa vastaan tavallista voimakkaammin. Äänet, ihmiset, ilmapiirit – kaikki meni läpi ilman suodatinta. Vasta myöhemmällä iällä olen alkanut ymmärtää, että tämä herkkyys ei ollut heikkous, vaan osa neuroepätyypillisyyttäni, joka on vaikuttanut suuresti elämääni. Läpi nuoruuden ja varhaisaikuisuuden sain diagnooseja, jotka vaihtuivat vuosien aikana: masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö. Ne olivat totta – mutta ne olivat myös oireita jostain syvemmästä. Oikea oivallus tuli vasta lähes kolmekymppisenä, kun minulta tunnistettiin OCD:n ja ahdistuneisuuden taustalla vaikuttava ääniyliherkkyys. Tämä muutti paljon. Se antoi nimen kokemuksille, jotka ennen olivat vain hämmennystä, uupumusta…

  • Erityisen matkan alku

    Mistä kaikki alkoi – meidän erityinen matka Meidän arki alkoi aivan tavallisesti. Esikoisemme syntyi ja toi tullessaan kaiken sen ilon ja uuden, mitä vanhemmuus tuo mukanaan. Elettiin ”normaalia” arkea, eikä aluksi ollut mitään huolta. Ensimmäinen vuosi meni ilman huolta – vauva nukkui yönsä hyvin, kehittyi ja saavutti virstanpylväitä. Hän oli tyytyväinen ja hyvävointinen lapsi, joka kasvoi omilla käyrillään. Hän alkoi kuitenkin istua itsenäisesti ja kontata vasta 1-vuotissyntymäpäivän tienoilla. Tätä ei pidetty huolestuttavana – meille toisteltiin, että ”kaikki kehittyvät omaan tahtiinsa”. Lisäksi hän oli isokokoinen vauva, ja kehityksen hitautta selitettiin usein sillä. Kun poikamme oli noin 1,5-vuotias, aloimme kuitenkin ihmetellä, miksei hän vielä kävellyt tai puhunut lainkaan. Eikä juuri ollut kiinnostunut…