-
Kun hetki hiljaisuutta kantaa enemmän kuin arvasinkaan
Edellinen kirjoitus syntyi synkässä hetkessä. Sellaisessa, jossa tuntui ettei mikään kanna, ja kaikki painaa. Se ei ollut koko ajan läsnä oleva tunne, mutta ajanjakso, joka jäi painavaksi kehoon ja mieleen. Nyt kun katson taaksepäin, tiedän, ettei se ollut koko totuus – mutta silloin se tuntui siltä. Viime viikkoina on ollut pieniä helpotuksia. Olen saanut olla yksin. Muutama vapaa ilta, hetkiä, jolloin kukaan ei tarvinnut minua juuri sillä hetkellä. Ja ne hetket ovat merkinneet enemmän kuin osasin odottaa. Oli myös viikon loma töistä. Oltiin pari yötä Järvisydämessä, isovanhemmat mukana. Sielläkin sain levähtää – enkä tarkoita pelkästään nukkumista, vaan hengittämistä. Sitä että ei tarvitse koko ajan reagoida, ratkaista, selvitä. Se teki hyvää.…
-
Kaksi viivaa ja sekasorto
Kun odotus alkoikin eri tavalla kuin ennen Se ei ollut rauhallinen, onnellinen hetki. Ei sellainen, johon liittyy vauvahaaveita, hymyilyä ja hiljaisia suunnitelmia tulevasta. Oli sunnuntai. Sanoin miehelle vähän vitsillä: “On niin outo olo, pitäiskö ihan testikin tehdä?” Haettiin testi. Ja kun tein sen, pelkäsin. Pelkäsin, että se on positiivinen. Ja samalla en oikeastaan uskonut, että se olisi. Edellisenä päivänä olin ollut töissä, ja yllättäen huomasin paidan olevan aivan märkänä hiestä. Minä en hikoile. Aineenvaihduntani ei toimi samalla tavalla kuin muilla, ja hikoilu on minulle todella harvinaista. Mutta lähes heti testiin ilmestyi sana raskaana. Hetkeä myöhemmin siihen ilmestyi vielä 3+. Se ei jättänyt epäilylle sijaa. Esikoinen oli alkanut herättää huolta. Jotain…
-
Päivä, jolloin toivoin kaiken olevan toisin
Tänään oli sellainen päivä, kun toivoi kaiken olevan toisin. Olin koko päivän odottanut sitä hetkeä, kun haemme lapsen päiväkodista ja mennään yhdessä jäätelölle. Oli kaunis ilma ja mieli oli täynnä pieniä odotuksia. Ajattelin, että tämä olisi meidän yhteinen hetkemme – kevyt, iloinen, täynnä naurua ja suklaapalloja. Poika oli tullut edellispäivänä kotiin parin päivän reissulta. Olin koko parin päivän ajan odottanut poikaa kotiin. Mutta mikään ei mennyt niin kuin olin toivonut. Heti päiväkodin pihassa hän karkasi juoksemaan parkkipaikalle. Kotiin päästyä alkoi kitinä, huuto, kiukku. En tiennyt mistä se tuli, eikä hänkään varmasti tiennyt, ehkä johtui siitä kun oli muutaman päivän pois kotoa, pois meidän luota. Silti päätimme lähteä. Ehkä jäätelö pelastaisi…
-
Tässä on minun totuuteni
Minäkin muutuin – äitiys, joka ei ollut sitä mitä odotin Miltä tuntuu kuulla, että oma lapsi ei ole eikä ehkä tule koskaan olemaan niin kuin muut? Sen kuuleminen sattuu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se pysäyttää. Se vie mukanaan kuvia tulevaisuudesta, joita ei ehkä koskaan tule. Ja samalla siihen lauseeseen tiivistyy pelko, suru ja valtava epätietoisuus: mitä tämä kaikki tarkoittaa? Saako sanoa ääneen, että ei tämä ollut mitä odotin? Ei tämä ollut mitä halusin? Sanon sen nyt. Sanon sen, koska toivon, että joku muukin uskaltaa. Että joku toinen, joka tuntee samalla tavalla, ei jää yksin sen tunteen kanssa. Että rakkaus omaa lasta kohtaan voi olla valtava – ja silti…
-
Erityisen matkan alku
Mistä kaikki alkoi – meidän erityinen matka Meidän arki alkoi aivan tavallisesti. Esikoisemme syntyi ja toi tullessaan kaiken sen ilon ja uuden, mitä vanhemmuus tuo mukanaan. Elettiin ”normaalia” arkea, eikä aluksi ollut mitään huolta. Ensimmäinen vuosi meni ilman huolta – vauva nukkui yönsä hyvin, kehittyi ja saavutti virstanpylväitä. Hän oli tyytyväinen ja hyvävointinen lapsi, joka kasvoi omilla käyrillään. Hän alkoi kuitenkin istua itsenäisesti ja kontata vasta 1-vuotissyntymäpäivän tienoilla. Tätä ei pidetty huolestuttavana – meille toisteltiin, että ”kaikki kehittyvät omaan tahtiinsa”. Lisäksi hän oli isokokoinen vauva, ja kehityksen hitautta selitettiin usein sillä. Kun poikamme oli noin 1,5-vuotias, aloimme kuitenkin ihmetellä, miksei hän vielä kävellyt tai puhunut lainkaan. Eikä juuri ollut kiinnostunut…
-
Meidän perhe
Meidän perhe – erityistä ja ihan tavallista Tervetuloa seuraamaan meidän perheen matkaa. Me olemme äiti ja isä, sekä kaksi pientä poikaa: erityinen ja ihmeellinen 4-vuotias, joka tuo arkeen omat värinsä ja haasteensa, sekä pikkuveli, joka on pian 1-vuotias ja jo vauhdilla ottamassa paikkaansa perheen rytmissä. Tässä blogissa jaan arkea, joka on meille normaalia – vaikka usein vähän poikkeavaa. Elämää erityisyyden keskellä, jossa riittää tunteita, oppimista ja kasvua – eikä vähiten meillä aikuisilla. Kirjoitan äitinä, joka ei sovi jokaiseen muottiin itsekään. Siksi tämä ei ole selviytymisopas eikä valmis vastaus – vaan paikka, jossa keskeneräisyys saa olla näkyvää, ja tunne totta. Elämää erityislapsen kanssa ei voi täysin ymmärtää, ellei sitä itse elä…