-
Viime viikon vuoristorata
Huoli ja kuormitus arjessa Oon puhunut siitä, että kirjoitan teille avoimesti ja rehellisesti erityislapsiarjesta. Silti huomaan, että viime aikoina oon aika paljon kaunistellut asioita, enkä oo ihan niin suoraan kertonut, miten oikeasti on mennyt. Totuus on, että viime aikoina on ollut paljon vaikeampaa. Varsinkin oma jaksaminen ollut todella äärirajoilla. Kuopuksen kohdalla alkoi nousta epäilyjä erityispiirteistä, ja se toi uudenlaista huolta. Aloin vaan pyörittelemään kaikkia skenaarioita mitä tuleman pitää. Päiväkodin aloitus ei mennyt helpoimman kautta, siihen päälle sairastelua ja sen jälkeen todella vaikeat yöt. Tietenkin esikoinen reagoi kaikkeen tähän myös voimakkaasti. Viime viikko oli päiväkodissa vähän sellaista on-off -meininkiä. Välillä piti hakea kuopus kesken päivän, välillä hän oli kokonaan kotona. Yhtenä…
-
Uusi arki
Tänään alkoi uusi arki Tähän asti olen kirjoittanut enemmän siitä, miltä tuntuu. Olen purkanut ajatuksia, joita en ole ehkä ääneen sanonut. Sanoittanut suruja, kysymyksiä ja hetkiä, jolloin kaikki on ollut vähän liikaa. Se on ollut tarpeellista – kirjoittaminen on ollut hengitystä silloin, kun on ollut vaikea hengittää. Mutta nyt tuntuu, että on aika raottaa verhoa myös toiseen suuntaan. Siihen arkeen, jota elämme päivästä toiseen: ruuhkavuosien rytmiin, jossa mikään ei mene suunnitelmien mukaan, mutta silti kaikki järjestyy. Siihen, kun aamukahvi jää jäähtymään pöydälle ja puuron seassa on hiekkalaatikon muistoja, mutta lasten nauru kaikuu kodissa ja elämä on tässä. Haluan kirjoittaa siitäkin – niistä pienistä hetkistä, jotka ovat täynnä elämää. Ja joskus…
-
Kun kaikki on liikaa
Kun arki hengittää niskaan – enkä enää jaksa teeskennellä jaksavani Tässä tuli kirjoitustaukoa, kun meidän pad hajosi. Vasta nyt saatiin uusi tilalle. Mutta ehkä se tauko tuli tarpeeseenkin. On ollut yllättävän raskasta palata mielessä niihin hetkiin, missä meidän matka lähti liikkeelle. Ja toisaalta – eivät nämä viimeisetkään pari kuukautta ole olleet helppoja. Oikeastaan tämä on ollut yksi vaikeimmista jaksoista tähän mennessä. Ollaan miehen kanssa puhuttu, pitäisikö ottaa yhteyttä neuvolaan ja hakea apua. Sen tietää, että on vaikeaa, kun huomaa itse hiljenevänsä. Tai puhuu kyllä, mutta ei kerro koko totuutta. Sitä alkaa vain sulkea asioita sisäänsä, koska tuntuu ettei kukaan kuitenkaan voi oikeasti auttaa. Pitkään oli myös se tilanne, ettei saatu…
-
Tällainen on meidän erityinen poika
Herkkä, vahva ja aivan ihana Meidän poikamme on omanlaisensa – herkkä, viisas pieni sielu. Hän kokee maailman syvästi, usein vahvemmin ja kirkkaammin kuin moni muu. Uudet tilanteet voivat jännittää, ja joskus maailma tuntuu hänelle suurelta, mutta juuri se tekee hänestä niin ainutlaatuisen. Uudet tilanteet ja paikat voivat jännittää. Hän saattaa vetäytyä, olla arka, katsella kauempaa ennen kuin uskaltaa tulla mukaan. Mutta sitten taas – välillä hämmennyn itsekin siitä, kuinka rohkea hän osaa olla. Kuinka hän menee suoraan tilanteeseen, ikään kuin arkuus olisi ollut vain ohimenevä tuulahdus. Hänen maailmansa ei ole mustavalkoinen, vaan täynnä vivahteita. Tänään jokin voi tuntua liian suurelta, huomenna sama asia sujuu leikiten. Hänen puheensa kehittyy omaa tahtiaan.…
-
Elämää neuroepätyypillisenä
Minun tarinani Minulle neuroepätyypillisyys ei ole pelkkä termi – se on kokemus, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti. Olen aina ollut erityisherkkä: aistit ovat ottaneet maailmaa vastaan tavallista voimakkaammin. Äänet, ihmiset, ilmapiirit – kaikki meni läpi ilman suodatinta. Vasta myöhemmällä iällä olen alkanut ymmärtää, että tämä herkkyys ei ollut heikkous, vaan osa neuroepätyypillisyyttäni, joka on vaikuttanut suuresti elämääni. Läpi nuoruuden ja varhaisaikuisuuden sain diagnooseja, jotka vaihtuivat vuosien aikana: masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö. Ne olivat totta – mutta ne olivat myös oireita jostain syvemmästä. Oikea oivallus tuli vasta lähes kolmekymppisenä, kun minulta tunnistettiin OCD:n ja ahdistuneisuuden taustalla vaikuttava ääniyliherkkyys. Tämä muutti paljon. Se antoi nimen kokemuksille, jotka ennen olivat vain hämmennystä, uupumusta…
-
Erityisen matkan alku
Mistä kaikki alkoi – meidän erityinen matka Meidän arki alkoi aivan tavallisesti. Esikoisemme syntyi ja toi tullessaan kaiken sen ilon ja uuden, mitä vanhemmuus tuo mukanaan. Elettiin ”normaalia” arkea, eikä aluksi ollut mitään huolta. Ensimmäinen vuosi meni ilman huolta – vauva nukkui yönsä hyvin, kehittyi ja saavutti virstanpylväitä. Hän oli tyytyväinen ja hyvävointinen lapsi, joka kasvoi omilla käyrillään. Hän alkoi kuitenkin istua itsenäisesti ja kontata vasta 1-vuotissyntymäpäivän tienoilla. Tätä ei pidetty huolestuttavana – meille toisteltiin, että ”kaikki kehittyvät omaan tahtiinsa”. Lisäksi hän oli isokokoinen vauva, ja kehityksen hitautta selitettiin usein sillä. Kun poikamme oli noin 1,5-vuotias, aloimme kuitenkin ihmetellä, miksei hän vielä kävellyt tai puhunut lainkaan. Eikä juuri ollut kiinnostunut…
-
Meidän perhe
Meidän perhe – erityistä ja ihan tavallista Tervetuloa seuraamaan meidän perheen matkaa. Me olemme äiti ja isä, sekä kaksi pientä poikaa: erityinen ja ihmeellinen 4-vuotias, joka tuo arkeen omat värinsä ja haasteensa, sekä pikkuveli, joka on pian 1-vuotias ja jo vauhdilla ottamassa paikkaansa perheen rytmissä. Tässä blogissa jaan arkea, joka on meille normaalia – vaikka usein vähän poikkeavaa. Elämää erityisyyden keskellä, jossa riittää tunteita, oppimista ja kasvua – eikä vähiten meillä aikuisilla. Kirjoitan äitinä, joka ei sovi jokaiseen muottiin itsekään. Siksi tämä ei ole selviytymisopas eikä valmis vastaus – vaan paikka, jossa keskeneräisyys saa olla näkyvää, ja tunne totta. Elämää erityislapsen kanssa ei voi täysin ymmärtää, ellei sitä itse elä…