Uusi arki

Tänään alkoi uusi arki

Tähän asti olen kirjoittanut enemmän siitä, miltä tuntuu. Olen purkanut ajatuksia, joita en ole ehkä ääneen sanonut. Sanoittanut suruja, kysymyksiä ja hetkiä, jolloin kaikki on ollut vähän liikaa. Se on ollut tarpeellista – kirjoittaminen on ollut hengitystä silloin, kun on ollut vaikea hengittää.

Mutta nyt tuntuu, että on aika raottaa verhoa myös toiseen suuntaan. Siihen arkeen, jota elämme päivästä toiseen: ruuhkavuosien rytmiin, jossa mikään ei mene suunnitelmien mukaan, mutta silti kaikki järjestyy. Siihen, kun aamukahvi jää jäähtymään pöydälle ja puuron seassa on hiekkalaatikon muistoja, mutta lasten nauru kaikuu kodissa ja elämä on tässä. Haluan kirjoittaa siitäkin – niistä pienistä hetkistä, jotka ovat täynnä elämää. Ja joskus kaaosta. Ja usein molempia yhtä aikaa.

Tämä blogi saa elää ja muuttua sen mukana, mitä mekin elämme. Tunteet eivät katoa – ne elävät meissä – mutta nyt haluan avata oven myös toivolle, kasvulle ja pienille onnen hetkille.

Toinen tiesi mihin mennä, toinen jäi kaipaamaan syliä

Loman jälkeen esikoinen palasi päiväkotiin, ja kuopuksella alkoi ihan ensimmäinen päiväkotiaamu. Pieni iso hetki, meille kaikille.

Esikoinen lähti hyvillä mielin – vähän ehkä silmistä näkyi, että jännittää. Aamupalapöytään mennessä oli hetki, jolloin ajattelin, että nyt saattaa tulla itku, mutta onneksi tuttu hoitaja oli lähellä, ja tilanne rauhoittui nopeasti. Itkua ei tullutkaan. Ja se oli iso juttu. Pitkään on ollut niin, että päiväkotiin lähteminen on nostanut pintaan suuria tunteita ja usein myös kyyneleitä – mutta nyt, loman jälkeen, sinne mentiin jo ison lapsen askelin. Ilman itkua. Se tuntui sydämessä asti, sellaisena hiljaisena mutta voimakkaana edistysaskeleena.

Oli helpottavaa nähdä, että tuttuus ja rutiinit tuovat turvaa. Ja erityisen iso ilonaihe oli se, että veli pääsi samaan päiväkotiin. Vaikka he ovat eri ryhmissä, he välillä leikkivät samassa huoneessa ja ulkoilevat samalla pienemmällä pihalla. Pieni yhteys tuo paljon lohtua molemmille – ja meille vanhemmille myös.

Kuopuksen aloitus… se ei ollut yhtä kevyt. Jo tutustuminen päiväkotiin oli meille hankalampaa kuin aikanaan esikoisen kanssa. Hän kaipaa vielä enemmän syliä ja läheisyyttä, ja uuden edessä pelko on isompi kuin uteliaisuus. Tänä aamuna, kun oli aika jättää hänet päiväkotiin ensimmäistä kertaa, tuli sydäntä raastava itku. Sellainen, joka jää soimaan korviin ja sydämeen, kun lähtee ovesta pois. Teki mieli ottaa hänet takaisin syliin, sanoa että ei tarvitse mennä, vielä ei tarvitse.

Mutta samalla tiesin, että tämäkin on yksi niistä hetkistä, jotka kasvattavat. Meitä kaikkia.

Onneksi päiväkodista tuli myöhemmin viesti. Aamupala oli syöty, ja leikit sujuivat jo rauhallisesti. Sovittiin, että haetaan hänet kotiin ennen päiväunia – pehmeä aloitus, lempeä lasku.
Oli helpottavaa kuulla, että päivä oli lopulta sujunut hyvin. Isi haki hänet ennen päiväunia kotiin, ja sattumalta isoveli oli juuri silloin menossa hoitajan kanssa vessaan. Ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen – vähän ihmetystä mitä isi täällä tähän aikaan tekee, mutta jäi hyvillä mielin vielä loppupäiväksi. Pikkuveljen päivä oli mennyt kokonaisuudessaan ihan hyvin. Välillä itkettikin – ja sehän on ihan ymmärrettävää. Isoja tunteita pienessä kehossa, mutta kaikesta selvittiin lempeästi eteenpäin.

Tänään arki tuntui uudelta, jännittävältä ja vähän raskaalta. Mutta myös täynnä toivoa. Tiedän, että näitä päiviä tulee vielä monta – niitä, jolloin kaikki menee hyvin, ja niitä, jolloin itkettää sekä lapsia että vanhempia. Mutta tästä se alkaa. Meidän uusi vaihe. Pienin askelin, iso sydän mukana.

Kiitos kun luit.🩶