Seitsemän viikon loma Thaimaassa

Täällä blogissa on ollut pitkään hiljaista.

Elämä on vienyt mennessään, ja vaikka ajatuksia olisi ollut paljon, kirjoittaminen on jäänyt. Monta kertaa olen ajatellut, että pitäisi palata tänne kertomaan kuulumisia, mutta päivät ovat vain kuluneet ja luonnokset jääneet kesken.

Huomaan myös itsessäni sen, että silloin kun elämä menee “tasaisemmin” tai jopa vähän helpommin, ei tekstiä synny samalla tavalla. Ehkä kirjoittaminen on minulle enemmän tapa käsitellä niitä hetkiä, kun kaikki tuntuu raskaalta tai kuormittavalta.

Nyt tuntui kuitenkin hyvältä pysähtyä hetkeksi kirjoittamaan. Meillä on nimittäin takana jotain aika isoa.

Olemme juuri palanneet kotiin seitsemän viikon reissulta Thaimaasta.

Tämä oli meidän toinen pidempi oleskelumme siellä. Viimeksi olimme viisi viikkoa, ja jo silloin jäi tunne, että tänne haluaisimme vielä joskus palata pidemmäksi aikaa. Nyt se toteutui.

Thaimaa ei ole meille enää pelkkä lomakohde. Siitä on tullut paikka, jossa arki näyttää hetken aikaa erilaiselta.

Erityisperheen arki pitkällä ulkomaanmatkalla

Ensimmäiset kolme viikkoa mieheni vanhemmat olivat mukana. En ehkä etukäteen edes ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys sillä olisi. Se ei ollut vain käytännön apua arjessa. Se oli turvaa. Se oli jakautuvaa vastuuta. Se oli sitä, että joku muukin näki ja kantoi.

Ja ehkä tärkeimpänä – me pääsimme mieheni kanssa olemaan välillä kahdestaan.

Pääsimme muutamana iltana ulos syömään tai kävelylle. Istuimme alas ilman, että toinen silmä ja korva olivat koko ajan valppaana. Helmikuussa vietin siellä syntymäpäivääni, ja päästiin kahden kesken viettämään iltaa. Erityisperheessä kahdenkeskinen aika ei ole itsestäänselvyys.

Kun isovanhemmat lähtivät kolmen viikon jälkeen kotiin, arki muuttui heti tiiviimmäksi. Yhtäkkiä kaikki oli taas meidän kahden varassa. Miehen äiti teki retkiä isomman kanssa joka päivä, vietti useita tunteja. Tämä helpotti meidän arkea huomattavasti.

Olemme näiden kahden pidemmän reissun aikana asuneet hotelleissa, condoissa ja villoissa. Jokaisessa on ollut omat puolensa. Hotellissa arki on helppoa, mutta tilaa on vähemmän. Condossa saa enemmän omaa rauhaa ja keittiön. Villa taas antaa tilaa hengittää – mutta samalla se tuo enemmän arjen pyörittämistä.

Isomman ja pienemmän lasten erilaiset haasteet

Erityisperheenä olen huomannut, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa. Rauhallinen majoitus voi pelastaa päivän. Liian hälyinen ympäristö voi taas tehdä arjesta nopeasti raskasta.

Isomman pojan kohdalla näimme tällä reissulla todella paljon kehitystä. Sellaista, joka pysäyttää. Rohkeutta. Joustavuutta. Hän pärjää tilanteissa paljon paremmin kuin vielä muutama vuosi sitten. Thaimaalaiset tunnetusti rakastaa lapsia. Isompi lähti ihanasti mukaan heidän hassutuksiin ja heitti ylävitosia kuin vanhatekijä, tästä ei ollut tietoakaan edellisellä reissulla! Enää ei tarvinnut olla varpaillaan kaupungilla, että säntäileekö hän ties minne, vaan totteli meitä.

Pienemmän kanssa tämä reissu oli monella tavalla silmiä avaava.

Olemme kyllä jo tienneet, että hänkin on erityislapsi. Se ei tullut meille uutena. Mutta täällä asiat konkretisoituivat ihan eri tavalla. Ymmärrämme nyt paremmin myös päiväkodissa esiin nousseita asioita – mitä niillä oikeasti on tarkoitettu.

Siirtymät ovat vaikeita. Odottaminen on vaikeaa. Uudet paikat kuormittavat paljon. Ihmiset, äänet ja häly kasaavat kuormaa nopeasti. Ja kun kuormitus kasvaa, hermot menevät. Silloin ei ole kyse tahallisuudesta, vaan ylikuormituksesta.

Tämä ihan pieni lapsiaika hänen kanssaan on ollut paljon intensiivisempää ja haastavampaa kuin isomman kanssa aikanaan.

Vaikka pienemmän kanssa välillä oli todella haastavaa, onnistuimme silti hyvin. Kävimme yhdessä mm. saarella, suuressa puutarhassa, rannoilla ja ravintoloissa. Nämä hetket osoittivat, että vaikka arki kuormitti, onnistumisia ja ilon hetkiä mahtui matkaan paljon.

Haastavat hetket ja kuormituksen hallinta

Täällä arki meni usein niin, että jouduimme jakautumaan. Toinen lähti isomman kanssa retkille tai tutkimaan uusia paikkoja, ja toinen jäi pienemmän kanssa rauhallisempaan ympäristöön. Ei siksi, että haluaisimme tehdä niin, vaan siksi, että liikkuminen hänen kanssaan on yksinkertaisesti paljon stressaavampaa.

On myös pakko sanoa yksi asia ääneen, vaikka se ei ole helppo myöntää.

Välillä minulla oli todella vaikeaa sen ajatuksen kanssa, kuinka paljon pikkuveli rajoitti meidän tekemistä. Kuinka usein jouduimme muuttamaan suunnitelmia tai jakautumaan niin, että toinen lähti isomman kanssa ja toinen jäi pienemmän kanssa rauhallisempaan paikkaan. Ja kuinka paljon se tuntui välillä vievän isoveljeltä pois.

Ne hetket sattuivat eniten.

Suoraan sanottuna minun oli ajoittain todella vaikea olla pienemmän kanssa silloin, kun huuto ja raivoaminen lähtivät käyntiin. Pitkät kuormittavat tilanteet veivät minultakin voimia, ja huomasin myös omien OCD-oireideni pahenevan siellä välillä aika pahoiksi.

Kun kaikki kasaantui – kuumuus, melu, väsymys ja jatkuva säätely – välillä tuntui todella raskaalta.

Ja välillä mieleen hiipi ajatus, jota on vaikea edes sanoa ääneen: että pelkän isoveljen kanssa kaikki olisi niin paljon helpompaa.

Sitten kun pysähtyy miettimään, huomaa myös jotain muuta. Aika kultaa muistot. Isoveljen kanssa oli hänen ollessaan pieni myös todella vaikeita vaiheita. Arki oli silloin monella tavalla haastavaa. Mutta silti muistan, että meidän välillämme oli aina jotenkin todella vahva kontakti. Vaikka hän ei puhunut, yhteys tuntui silti selkeältä.

Pienemmän kanssa se on erilainen. Yhteys löytyy eri tavalla, ja joskus sen löytäminen vaatii paljon enemmän aikaa, energiaa ja kärsivällisyyttä. Ehkä juuri siksi tämä tuntuu välillä niin paljon vaikeammalta.

Tiedän, että monille vanhemmille ruudun näyttäminen on ehdoton ei. Sellainen raja, jota ei haluta ylittää. Ymmärrän sen hyvin. Mutta meidän arjessamme se ei aina ole mahdollista. Joskus ruutu on ainoa tapa selvitä tilanteesta ilman, että pienempi huutaa koko ajan.

Mitä olemme oppineet matkasta

Reissun viimeiset päivät olivat itse asiassa meille kaikkein raskaimpia. Pienempi ei viihtynyt enää juuri missään. Kärsivällisyyttä ei ollut ja lähes kaikki tuntui kuormittavan häntä. Olimme myös itse jo väsyneitä. Pitkä reissu, jatkuva läsnäolo ja arjen pyörittäminen ilman tukiverkostoa alkoi näkyä kaikissa meissä. Viimeiset päivät menivät suoraan sanottuna selviytyen.

Nyt kun olemme kotona, olo on samaan aikaan helpottunut ja haikea.

Thaimaa ei poistanut erityisyyttä. Se teki sen ehkä vielä näkyvämmäksi. Mutta se näytti meille myös kasvua. Erityisesti isomman kohdalla. Se näytti meille, missä pienemmän rajat kulkevat. Ja ehkä ennen kaikkea se näytti meille, että me pystymme tähänkin.

Vaikka välillä oli todella rankkaa ja pienemmän kanssa viimeiset viikot tuntuivat raskailta, tämä reissu oli ehdottomasti sen arvoinen. Seitsemän viikkoa oli ehkä vähän liian pitkä aika pienemmän kannalta, mutta toisaalta, loma on aina loma. Näimme paljon, saimme yhdessä uusia kokemuksia ja muistot, jotka jäävät meidän perheelle pitkäksi aikaa. Ja vaikka arki oli intensiivistä, nämä hetket ja yhdessäolo olivat korvaamattomia. 💛

Palaan tästä reissusta vielä tarkemmin omissa postauksissaan. Ajattelin kirjoittaa ainakin majoituksista, retkistä ja siitä, miten arki sujui kummankin lapsen kanssa eri tilanteissa. 💛