Piirteet jotka näkyvät

Pojastamme ei oikeastaan ulospäin näy erityisyys juuri mitenkään verrattuna muihin lapsiin. Yksi lääkäri huomasi pientä epäsymmetriaa kasvoissa, minkä vuoksi tehtiin perinnöllisyystestejä.
Niistä ei kuitenkaan löytynyt mitään sairauteen viittaavaa tai syytä kehityshaasteille. Joillakin kehityshaasteisilla ihmisillä voi esiintyä tunnistettavia kasvonpiirteitä, jotka liittyvät tiettyihin geneettisiin tai lääketieteellisiin oireyhtymiin. 

Miten erityisyys sitten näkyy?
Meillä näkyvimmät piirteet ovat olleet stimmejä. Pitkään epäilin pojallamme olevan jotain autismiin viittaavaa, suurilta osin juuri stimmejen vuoksi mutta sekin on suljettu pois.
Ensimmäiset selkeät stimmaamiset alkoivat 1-vuotiaana. Ensimmäinen oli heijaaminen sohvalla. Emme silloin edes ymmärtäneet sen olevan poikkeavaa. Pian heijaamista alkoi esiintyä kaikkialla, missä poika istui: syöttötuolissa, rattaissa jne. Se ei ollut pientä heilumista, vaan jatkuvaa liikettä, joka jatkui heti uudelleen, jos huomio ei ollut muualla. Käsien heiluttelu tuli myös nopeasti mukaan.

Kun poika 2-vuotiaana oppi kävelemään, ei oikeastaan sen jälkeen ole hetkeäkään paikoillaan ollut. Juokseminen, hyppiminen ja pomppiminen ovat edelleen parasta. Usein innostuessaan hän hyppii ja heiluttaa käsiään.

Tärkeiden lelujen kuten unilelujen nenien pureminen on ollut myös yksi piirre mikä noussut esiin. Luo varmaan jonkinlaista turvan tunnetta. Pienempänä laittoi kaiken suuhun, nykyään on enää yksi nalle jonka nenä on turmeltu. Tuo sama kuvassa oleva nalle on vielä minun lapsuudesta, on selkeästi tärkeä myös pojalle. 🩶

Puheen kehitys alkoi 3-vuotiaana, ja silloin alkoi myös samojen asioiden hokeminen. Esimerkiksi “mennään keinumaan” oli pitkään selkeä turvalause. Sitä toistettiin kuukausien ajan – oltiin sitten menossa isovanhemmille, vieraat tulivat meille tai kohdattiin ihmisiä, oli se sitten missä vain. Samoja lauseita saatettiin hokea lukemattomia kertoja päivässä. Välillä tämä jäi pahasti päälle, ja sekin yhdistettiin stimmaamiseen. Kun puhe alkoi kehittyä enemmän, hokeminen vähentyi ja nykyään suurin osa stimmaamisesta on jo jäänyt taakse.

Ainoa selkeästi huomattava stimmaamisen muoto on enää satunnainen käsien heiluttelu. Toki hyppimistä ja pomppimista riittää edelleen – mutta kuka lapsi ei niin tekisi?

Mitä stimmaaminen on?
Stimmaaminen on tärkeä tapa säädellä omaa oloa. Se voi näkyä esimerkiksi käsien heilutteluna, sormien pyörittelynä, keinumisena tai pienten äänien tekemisenä. Stimmaaminen voi auttaa rauhoittumaan, purkamaan jännitystä tai keskittymään. Toisinaan se on vain ilon ja innostuksen näkyvä merkki. Meille stimmaaminen on yksi niistä piirteistä, jotka kertovat, miten oma lapsi kokee maailmaa – ja se on osa hänen ainutlaatuista tapaansa olla oma itsensä.

Erityisyys osana kehitystä
Meidän pojalla erityisyys näkyy monella elämänalueella. Se ei rajoitu vain yhteen taitoon tai osa-alueeseen, vaan kulkee mukana koko kehityksessä – puheessa, motorisissa taidoissa ja arjen tilanteissa. Jokainen uusi oivallus ja oppimisen hetki tulee ehkä hieman eri tahtiin kuin monilla muilla lapsilla, mutta juuri siksi niistä tulee erityisen arvokkaita.

Poikamme oppii asioita omalla tavallaan. Musiikki on hänelle tärkeä väline oppimiseen ja uuden omaksumiseen. Keskittymisen kanssa on haasteita, ja leikit painottuvat usein leluihin tai kirjoihin, joista tulee ääntä. Se, mikä ei ehkä kiinnosta monia muita, voi olla hänelle loputon lähde iloa ja tutkimista.

Kun poika oppi kävelemään, olin pitkään jatkuvasti varpaillani – pelkäsin, että hän kaatuu tai satuttaa itsensä. Muistan erityisen selvästi hetken parin vuoden takaa, kun hän oli juuri oppinut kävelemään. Olimme parkkialueella, ja hän kompastui omiin jalkoihinsa. Kaatuminen oli kova, ja hän löi päänsä pahasti maahan. Se oli todella pelottava ja traumaattinen kokemus, mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä.

Pitkään sen jälkeen jännitin jokaista juoksuaskelta. Vasta nyt, vuosia myöhemmin, olen alkanut luottaa siihen, että hän pärjää – ja nykyään karkea motoriikka onkin jo hyvällä mallilla. Hienomotoriikassa haasteet jatkuvat edelleen, mutta kehitysaskelia otetaan koko ajan.

Yksi “erikoisuus”, joka tuli mieleen ja on tullut aivan lähiaikoina, on pojan tapa pysähtyä ulkona kesken kaiken ja koskea maata – ihan vain kokeillakseen, miltä se tuntuu. Se on ollut hauska uusi juttu, jota hän tekee.

Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa taas jotain arkista, ollaan menossa esikoisen kanssa kaverisynttäreille huomenna. Toivotaan että päästään, pikkuveli on meinaan kipeänä.

🩶