Kun hetki hiljaisuutta kantaa enemmän kuin arvasinkaan

Edellinen kirjoitus syntyi synkässä hetkessä. Sellaisessa, jossa tuntui ettei mikään kanna, ja kaikki painaa. Se ei ollut koko ajan läsnä oleva tunne, mutta ajanjakso, joka jäi painavaksi kehoon ja mieleen. Nyt kun katson taaksepäin, tiedän, ettei se ollut koko totuus – mutta silloin se tuntui siltä.

Viime viikkoina on ollut pieniä helpotuksia. Olen saanut olla yksin. Muutama vapaa ilta, hetkiä, jolloin kukaan ei tarvinnut minua juuri sillä hetkellä. Ja ne hetket ovat merkinneet enemmän kuin osasin odottaa.

Oli myös viikon loma töistä. Oltiin pari yötä Järvisydämessä, isovanhemmat mukana. Sielläkin sain levähtää – enkä tarkoita pelkästään nukkumista, vaan hengittämistä. Sitä että ei tarvitse koko ajan reagoida, ratkaista, selvitä. Se teki hyvää.

Mutta silti – jos ollaan ihan rehellisiä – tunnen olevani edelleen hukassa. En tiedä, kuka olen enää itselleni, tai mitä tarvitsisin. Vaikka arki sujuu välillä paremmin ja ajatukset eivät ole enää yhtä mustia, sisällä on edelleen levottomuutta. Oman itsen ääni on kadoksissa, ja vaikka yritän kuunnella, en oikein saa siitä kiinni.

Erityislapsen vanhemmuus muuttaa kaiken. Sitä ei pysty selittämään, eikä sen taakkaa voi oikein jakaa, vaikka miten yrittäisi. Tuntuu edelleen vaikealta ymmärtää, miten näin paljon on voinut osua omalle kohdalle. Ja vaikka toivoa on – ja sitä on tullut lisää – en silti voi sanoa, että olisin sinut kaiken kanssa.

Yksi asia on kuitenkin ollut hetkinä, jotka pysäyttävät: se, kuinka tärkeä minä olen meidän pojalle. Se näkyy hänen katseessaan, siinä, miten hän hakee turvaa, hakee yhteyttä, hakee minua. Kun muut ovat ympärillä, mutta hän katsoo silti minuun. Se on valtavan iso tunne – raskas, mutta samalla kauneinta mitä voi olla. Sen tiedostaminen tekee kaiken merkityksellisemmäksi, vaikka ei kevennä.

Me uskomme nyt vahvasti, että mitä ikinä tuleman pitää, pojasta kasvaa ihminen, joka pystyy elämään omalla tavallaan. Ero, jonka olemme nähneet hänen kehityksessään vain muutamassa viikossa, on ollut valtava. Se on tuonut mukanaan valoa ja uskoa tulevaan. Sellaista uskoa, joka ei huuda mutta seisoo hiljaa ja vakaasti paikoillaan.

Työhön palaaminen muistutti kuitenkin, miten hauras oma jaksaminen on. Melua kotona, melua töissä – eikä juuri rauhaa missään. Ääniyliherkkyys on ollut hetkittäin niin kova, että keho on reagoinut kaikkeen liikaa. Nyt on ollut pari helpompaa viikkoa, ja jo se tekee eron. Ei tee vielä ehjäksi, mutta ehkä vähän vakaammaksi.

En ole vielä perillä. Enkä ehkä tule olemaankaan pitkään aikaan. Mutta nyt on välillä helpompi olla. Ja ehkä juuri se riittää tällä hetkellä.

Jos sinäkin olet hukassa itsesi kanssa – et ole yksin. Sitä ei ehkä voi ratkaista nopeasti, mutta välillä riittää, kun joku toinen sanoo sen ääneen.

En tiedä vielä täysin, mihin suuntaan tämä blogi tarkalleen kulkee tai millaisia aiheita tulen käsittelemään pidemmällä aikavälillä. Mutta ajattelin alkaa kirjoittaa pikkuhiljaa enemmän meidän tavallisesta arjesta – niistä hetkistä, jotka eivät ehkä ole suuria tai dramaattisia, mutta silti merkityksellisiä.

Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa päiväkodin aloituksesta meidän kuopukselle, ja siitä, millaista on palata arkeen loman jälkeen, kun myös esikoinen palaa päiväkotiin. Ne hetket ovat usein niitä, jotka jäävät eniten mieleen – niin lapsille kuin meille aikuisillekin.

Kiitos kun luit tänne asti. 🩶