Kaksi viivaa ja sekasorto

Kun odotus alkoikin eri tavalla kuin ennen

Se ei ollut rauhallinen, onnellinen hetki. Ei sellainen, johon liittyy vauvahaaveita, hymyilyä ja hiljaisia suunnitelmia tulevasta.

Oli sunnuntai. Sanoin miehelle vähän vitsillä: “On niin outo olo, pitäiskö ihan testikin tehdä?”
Haettiin testi. Ja kun tein sen, pelkäsin. Pelkäsin, että se on positiivinen. Ja samalla en oikeastaan uskonut, että se olisi.

Edellisenä päivänä olin ollut töissä, ja yllättäen huomasin paidan olevan aivan märkänä hiestä. Minä en hikoile. Aineenvaihduntani ei toimi samalla tavalla kuin muilla, ja hikoilu on minulle todella harvinaista.

Mutta lähes heti testiin ilmestyi sana raskaana. Hetkeä myöhemmin siihen ilmestyi vielä 3+.
Se ei jättänyt epäilylle sijaa.

Esikoinen oli alkanut herättää huolta. Jotain oli selvää, vaikka sanoja ei vielä ollut. Arki oli täynnä kysymysmerkkejä, vastaanottoja, paperipinoja ja jatkuvaa epätietoisuutta. Me olimme vasta astumassa siihen maailmaan, missä oli arvioita, lausuntoja ja lauseita kuten “kehityksellistä viivettä, jota seurattava tarkemmin.”

Ja sitten siihen päälle – plussa. Se oli shokki molemmille. Ei siksi, että emme olisi halunneet toista lasta joskus, vaan koska emme olleet vielä valmiita. Oltiin puhuttu, että jos toinen joskus tulee, niin ei ainakaan vielä. Meillä oli ihan tarpeeksi käsissä nyt – tai siltä ainakin tuntui.

Minulle lastensaanti ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Ennen kuin menimme naimisiin, minulla todettiin PCOS – munasarjojen monirakkulaoireyhtymä. Minun kohdallani se tarkoittaa, ettei kuukautiskiertoa ole luonnostaan ollenkaan.

Esikoisenkin kohdalla tarvittiin lääkkeellistä apua, että raskaus ylipäänsä pääsi alkuun. Ja nyt, ilman hoitoja, ilman kiertoa, ilman mitään suunnitelmia, olin raskaana. Täysin luomusti.
Ja vaikka tiedän, miten monelle se olisi ihme ja ilo, minä tunsin… syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä, että en pystynyt heti iloitsemaan. Syyllisyyttä siitä, että tuntui, kuin tämä raskaus olisi tullut väärään aikaan. Syyllisyyttä siitä, että ihme tuntui taakalta. Tuntui pahalta myöntää edes itselle, että en ollut iloinen. Ja vielä pahemmalta, kun tiesin, että tämän olisi pitänyt olla suuri onni. Samaan aikaan – pelkäsin.

Miten tämä vaikuttaa esikoiseen? Miten minä jaksan? Mitä jos tämäkin lapsi on erityinen? Entä jos en pysty olemaan tarpeeksi kahdelle?
Ja silti, siellä kaiken pelon, syyllisyyden ja epävarmuuden alla oli pieni lämmin tunne: Meille tulee toinen lapsi. Ehkä se oli toivo. Ehkä se oli myös uuden mahdollisuus katsoa kaikkea hieman toisella tavalla.

Mutta kaikkein pahimmalta tuntui silti toisen reaktio.

Se ei ollut hyvä. Ei lämmin. Ei sellainen, mitä olin ehkä toivonut tai tarvinnut siinä hetkessä. Se tuntui murskaavalta. Kun itse olin jo valmiiksi ristiriitainen, pelokas ja syyllisyyden täyttämä, ei toisen reaktio jättänyt tilaa omille tunteille. En voinut romahtaa. En voinut iloita. En oikein tiennyt, mitä edes saisin tuntea. Niinpä vain jatkoin. Niin kuin usein ennenkin – eteenpäin, vaikka sydän vähän särkyikin.

Onneksi läheisten reaktiot toivat valoa. Ne olivat parantavia ja kannustavia – uskoa antavia silloin, kun omat ajatukset olivat vielä myrskyssä. He iloitsivat meidän puolesta, vaikka me emme vielä itse oikein osanneet.

Raskauden ensimmäiset viikot loivat syvän loven meidän väliin. Se sattui. Mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi muutos. Ajan kanssa me molemmat päästiin pintaan. Pystyttiin hengittämään. Ja lopulta myös odottamaan – yhdessä.

Kiitos että sain taas jakaa ajatuksiani juuri sinulle. 🩶