Huoli joka ei hellitä

Nyt kirjoituksia on tullutkin tiheämpään. Kirjoitan hyvin tunne- ja fiilispohjalta, ja se on täysin päivästä kiinni syntyykö mitään. Tämä blogi on minulle osittain myös oma päiväkirja – paikka, johon voin tallettaa ajatuksia ja tunteita juuri sellaisina kuin ne tulevat. Siksi joinakin päivinä tekstiä syntyy paljon, ja toisina taas on hiljaisempaa.

Äitiys tuo mukanaan monenlaisia huolia – pieniä ja suuria, lyhytaikaisia ja elinikäisiä. Alkuun ne voivat liittyä uniin, syömisiin, kehityksen vaiheisiin tai siihen, pärjääkö lapsi muiden kanssa. Mutta ajan myötä huoli saa usein syvempiä sävyjä. Se voi olla huolta siitä, millainen maailma lasta odottaa. Huolta siitä, onko itse riittävä. Huolta siitä, osaako antaa lapselle juuri sen, mitä hän tarvitsee – ja pystyykö olemaan aina se turvasatama, johon lapsi voi palata.

Kun mukana on erityislapsi, huolen paino voi tuntua kaksinkertaiselta. Yhtäkkiä arkeen mahtuu tavallisten vanhemmuuden kysymysten lisäksi huoli tulevasta, diagnooseista, terapioista, koulupolusta ja siitä, miten lapsi pärjää erilaisuutensa kanssa maailmassa, joka ei aina osaa kohdata lempeästi. Syntyy pelkoja, joita ei ehkä koskaan osannut kuvitella ennen äidiksi tulemista – esimerkiksi se, että joutuu joskus päästämään lapsen irti tietäen, että kaikki eivät ehkä ymmärrä häntä.

Nousee myös huoli siitä, voiko seuraavalla lapsella olla samoja haasteita. Ajatus voi kulkea mukana taustalla, kuin hiljainen kaiku, eikä se aina anna tilaa olla täysin huoleton raskauden tai vauva-ajan hetkissä.

Ehkä raskainta on kuitenkin se näkymätön taakka, jota ei aina edes sano ääneen – se syyllisyys omista tunteista ja ajatuksista. Ne hetket, jolloin mielessä käy lauseita, joita ei haluaisi myöntää edes itselleen: “Miksi tämä on niin raskasta?”, “Miksi en jaksa niin kuin muut?”
Sitten tulee ajatus, ettei tällaista saisi tuntea – ja syyllisyys vain kasvaa.

Ja sitten on ne kaikkein hiljaisimmat ajatukset. Ne, joita ei koskaan sano ääneen kenellekään. Ei puolisolle, ei ystävälle, ei edes terapeutille. Ne jäävät omaan mieleen, piiloon, koska ne tuntuvat liian raskailta tai vääriltä ja pelottaa, mitä niiden sanominen toisi mukanaan. Ne jäävät elämään sydämeen omana salaisena painonaan.

On myös hirveän raskasta, kun äitiys ei tullut sellaisena kuin oli haaveillut. Kun oma polku ei ole kulkenut niin kuin monilla muilla – ei niin kuin suurimmalla osalla. Kun huomaa elävänsä tarinaa, joka ei istu siihen kuvaan, jonka joskus näki mielessään, eikä siihen, mitä ympäristö odotti. Se voi tehdä kipeää – ei siksi, etteikö rakastaisi lastaan syvästi, vaan siksi, että joutuu jatkuvasti sopeutumaan todellisuuteen, joka on monin tavoin erilainen kuin kuvitteli.

Eikä tämä yhteiskunta ole kovin suotuisa erityisvanhemmillekaan. Joka paikka on täynnä kertomuksia siitä, kuinka ihanaa vanhemmuus on, ja odotuksia siitä, millaisia äitien pitäisi olla. Enkä usko, että on sattumaa, miksi niin harva puhuu avoimesti niistä ikävistä tunteista ja ajatuksista. Pelätään muiden reaktiota koska jo nyt näkee paljon ikäviä kommentteja, kun ihan ns. “normaalitkin” vanhemmat uskaltavat puhua väsymyksestä tai rankoista ajoista. Mitä se sitten tarkoittaakaan, kun kyseessä on vielä erityisvanhemmuus?. Se lisää entisestään syyllisyyttä, vaikka yrittää olla suotuisa itselle.

Ja juuri siksi yksinäisyyden tunne kasvaa helposti entisestään kun sanat jäävät sisälle, ja rohkeus puhua katoaa muiden odotusten ja kommenttien alle. Se voi olla hienovaraista – tunnetta siitä, ettei kukaan täysin ymmärrä, millaista arki on, vaikka ympärillä olisi ihmisiä. Tai se voi olla syvää erillisyyttä, kun huomaa vertaistuen puutteen tai sen, että oma vanhemmuus ei mahdu tuttuihin tarinoihin ja odotuksiin.

Itse en ole koskaan ollut hyvä puhumaan asioista tai hakemaan vertaistukea. On tuntunut, että se kuormittaisi entisestään. Mutta ne hetket, jolloin olen kohdannut vertaistuen, ovat olleet kultaakin kalliimpia – kuin lämmin käsi, joka pitää kiinni juuri silloin, kun omat voimat meinaavat loppua.

Silti kaikkein suurin kannattelija on ollut meidän oma erityinen. Hänen hymynsä, pienet edistysaskeleensa ja ainutlaatuinen tapansa katsoa maailmaa muistuttavat, miksi jaksan päivästä toiseen. Kaiken huolen ja raskaan polun keskellä juuri hän on se valo, joka kantaa.

Jos tämä teksti kosketti sinua, tiedä, ettet ole yksin. Tämä polku voi olla erilainen kuin olimme kuvitelleet, mutta se on myös täynnä hetkiä, jotka tekevät kaikesta sen arvoista.

Kiitos, että luit. 🩶