Hiljaisempia huutoja arjen keskellä

Nyt on ollut vaikeeta. Voi jessus.

Aloitin viime syksynä lääkityksen, mikä on helpottanut ääniyliherkkyydestä johtuvia ”oireita”. Ne ei vie ääniherkkyytä pois, mutta auttaa niistä syntyvää oireilua mm. ahdistusta, ocd:ta ja pahimmassa tapauksessa kontrollin menettämistä. Ne on myös yleisesti helpottanut ja parantanut oloa.

Mutta tää viikko. Tää viikko on ollut pitkästä aikaa ihan super raskas henkisesti. Toki tässä oli pyhät alla, joilloin lapset oli pitkän viikonlopun kotona. Kuopus oli tällä viikolla vaan yhden päivän päiväkodissa, koska maha on ollut ihan kuralla. Heti töistä kotiin tullessa on ollut meteliä ja meininkiä, mikä on ollut todella rankkaa. Ei ole ollut hetkeäkään rauhallista. Joko on huutoa tai musiikkia.

Muutama viikko sitten myös lähipiirissä oli sairastapaus joka pysäytti. Loppupeleissä ei onneksi ollut mistään ”vakavasta” tapauksesta kyse. Mutta luoja se pelästytti. Huomaan vieläkin usein miettiväni niitä päiviä. Sitä huolta. Ja huomaan että se huoli on edelleen. Ekaa kertaa oikeasti tajusi, että aika täällä on rajallista, koskaan ei tiedä milloin kunkin aika täällä on ohi.

Oon pitkään ollut sinut sen kanssa että on erityislapset. Voiko sen kanssa koskaan olla täysin ok? Huomaan että esikoisen kanssa olen sujut asian kanssa, häntä kohtaan rakkaus on jotain mitä ei voi kuvailla, jotain mitä kukaan ei voi ylittää. Kuopuksen kanssa mulla on välillä todella vaikeaa, en tunne yhteyttä mikä on esikoisen kanssa. Toki esikoisen kanssakin yhteys ja rakkaus on rakentunut vuosien varrella.

Vuodet on ollut super raskaita kun on vaan verrannut tilannetta vanhempiin joilla on ns. normaalit lapset. Nyt on taas ajautunut siihen ajattelu tapaan viime päivinä. Ja siihen ettei kukaan ymmärrä. Jossain vaiheessa vaan toivoin ja halusin että ymmärrettäisiin. Mutta mitä se sitten oli mitä halusin että muut ymmärtäisi? Mä en edes oikein tiedä.

Tietyllä tapaa on todella irrallinen maailmasta. Tuntuu usein että on me ja muu maailma.

Sanotaan, että jokaisen lapsiperheen arki on kuormittavaa. Ja onhan se. Sen minäkin tiedän. Mutta meidän kohdalla se ei tunnu samalta. Meidän arki on erilaista. Sellaista, jota on hirveän vaikea selittää ihmiselle, joka ei elä sitä. Ei ole sitä “normaalia” kehityskaarta, johon verrata. Ei niitä vaiheita, joita muut käyvät läpi. Ei samanlaisia leikkejä, ei samanlaista vuorovaikutusta, ei niitä hetkiä, joita muut pitävät itsestäänselvyyksinä.

Vaikka meille tämä on arkea. Meidän normaalia. Ja silti, välillä pysähtyy ja tajuaa, että tämä ei ole sitä normaalia, josta muut puhuvat. Ehkä juuri siksi olo on niin yksin. Koska vaikka ihmiset ymmärtävät, että lapsiperhearki on raskasta, niin harva ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoittaa, kun lapset eivät kehity “normaalisti”.

Se ei ole vain kiirettä tai väsymystä. Se on jotain jatkuvaa, kokonaisvaltaista, josta ei oikein pääse irti. Ja samaan aikaan huomaa ympärillä tilanteita, joissa apua annetaan ja tulee väistämättä ajatus: mekin oltaisiin tarvittu sitä. Mutta mä en pyydä, mä en kaada meidän taakkaa muiden niskaan. Saadaan kahden keskeistä aikaa sitten kun meidän lapset halutaan ottaa yökylään.

Meillä on kaksi erityislasta. Toinen on vasta pieni, vielä alle kaksivuotias. Ja silti tätä yritetään kantaa aika pitkälti yksin. Ehkä tämäkin kumpuaa siitä, kun ei olla moneen kuukauteen saatu lapsia hoitoon.

Ehkä vaikeinta ei ole edes se arki itsessään, vaan se tunne, että kukaan ei oikein näe sitä kokonaisuutta. Että jää jotenkin ulkopuolelle. Ei vain ihmisistä, vaan siitä “normaalista elämästä”, johon muut tuntuvat kuuluvan.

Ja silloin se yksinäisyys tuntuu kaikkein eniten.

Oon päässyt todella pitkälle henkisesti, oon vahvistunut, kasvanut ihan käsittämättömän paljon 5-vuoden aikana. Ja mä olen todella ylpeä itestäni. Mä pärjään, ekaa kertaa pitkään aikaan on ollut olo että mä kyllä pärjään. Mutta ilman mun miestä mä en pärjäisi. Se on viime päivät ollut kantava voima meidän perheessä.

Nyt vaan tarvisin todella kipeesti hengähdystä kaikesta. Jotta mä voin olla taas paras mahdollinen versio itsestäni, se mitä mun lapset ansaitsee.

Pakko kuitenkin tähän loppuun vielä mainita että kyllä tää meidän pienempi tyyppikin on mahtava, kontaktia hakee enemmän ja reagoi huomattavasti enemmän nimeensä! Ja alkanut myös osoittelemaan. Nää pienet jutut on ne joista pitäs muistaa olla kiitollinen 💛

Välillä maailma tuntuu todella epäreilulle paikalle. Mutta vitsit mulla on mahtava mies, ja välillä meillä räiskyy ja on haastavaa, mut me ollaan hyvä tiimi 💛