En tiennyt, miten rakastaa

Jotenkin se tuli yhtäkkiä, ajatus siitä kaikesta. Siitä, että vaikka meni melkein kaksi vuotta ennen kuin esikoisen erityisyyttä alettiin kunnolla pohtimaan ja huolia nousi esiin, niin jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä minulla kuitenkin oli jo silloin pieni aavistus jostain. Sellainen tunne, jota ei osannut pukea sanoiksi, eikä ehkä edes halunnut ajatella loppuun asti. Se ei ollut selkeä ajatus, enemmänkin epämääräinen tunne, joka jäi jonnekin taustalle.

Ehkä juuri siksi kiintymyssuhteen luominen ei tullut minulle heti luonnostaan. Kaikki aina puhuvat siitä rakkaudesta, joka pitäisi tuntea heti lapsen syntymän hetkellä, siitä hetkestä, kun näet sen pienen ihmisen ensimmäistä kertaa. Tietenkin minäkin tunsin rakkautta lastani kohtaan, mutta ei sellaista, mitä olin aina kuvitellut. Se ei ollut se täydellinen, välitön yhteys, josta kaikissa tarinoissa puhutaan.

Olen aina kokenut vaikeaksi ajatella itseäni hyvänä äitinä. Tai oikeastaan, en ole edes tiennyt, miltä sellainen tunne tuntuisi. Meillä lasten isä on joutunut kantamaan todella suuren vastuun meidän perheestä. Hän on ollut se tukipilari, joka on hoitanut asioita silloin, kun minä en ole jaksanut tai pystynyt. Hän on ottanut vastuuta silloin, kun on nähnyt, että minä kuormitun. Ja vaikka olen ollut kiitollinen siitä, samaan aikaan olen myös syyllistänyt itseäni siitä.

Olen aina ajatellut, että äitiys tarkoittaa sitä, että äiti hoitaa suurimman osan kaikesta. Että äiti on se, joka pitää perheen pystyssä ja kantaa arjen harteillaan. Meillä se on kuitenkin ollut pitkälti toisinpäin. Isä on ollut se, joka on kantanut ja tehnyt enemmän, ja ehkä juuri siksi olen usein ajatellut, etten täytä sitä kuvaa hyvästä äidistä. On vaikea nähdä itseään arvokkaana, jos koko kuva äitiydestä on rakennettu jonkun toisen mallin ympärille.

Sitä oli itsekin painunut niin syvälle siihen omaan kuplaan, siihen ajatukseen, että meillä on erityislapsia ja meidän elämä on nyt vain sitä. Että tämä on nyt koko tarina, eikä muuta ole. Ja kun oma äiti usein sanoi, ei koskaan pahalla, mutta vähän siihen sävyyn, että “olkaa nyt kiitollisia niistä lapsista, mitä teillä on”, niin sitä oli todella vaikea ottaa vastaan. Se tuntui melkein loukkaukselta, vaikka tiesi, ettei se ollut tarkoitettu niin. Sisällä oli vain niin vahva tunne siitä, ettei kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää, miten raskasta tämä on.

Mutta ehkä pikkuhiljaa olen alkanut nähdä sen toisin. En vielä täysin, en todellakaan — mutta tarpeeksi, että huomaan pienen muutoksen. Olen alkanut nähdä, ettei tämä meidän elämä sittenkään ole vain sitä raskautta ja erityisyyttä. Että kaiken sen keskellä meillä on myös ihan tavallista, meidän näköistä elämää. Ja varsinkin nyt, kun olen nähnyt, miten meidän erityinen poika on kehittynyt ja kehittyy koko ajan, olen pystynyt katsomaan tulevaisuutta vähän eri silmin. Ehkä se on yksi suurimmista asioista, mikä on muuttunut.

Olen kipuillut paljon myös sen ajatuksen kanssa, että olemme jääneet paitsi monista asioista, joita niin sanotuilla “normaaleilla” lapsiperheillä on. Olen miettinyt, miltä elämä näyttäisi, jos minulla olisi sellainen lapsi, joka on supersosiaalinen — sellainen, joka juoksisi leikkipuistossa heti muiden lasten luo, juttelisi, leikkisi ja vetäisi minutkin osaksi sitä maailmaa.

Mutta kun olen miettimään sitä oikeasti, haluaisinko sellaista?Onko se todella sitä, mitä kaipaan vai onko kyse enemmän siitä, että huomaan, ettei minulla ole sellaista ja koen siksi olevani ulkopuolinen? Olen tosi usein verrannut meidän elämää muiden arkeen ja ajatellut, että meidän pitäisi olla samanlaisia. Että meidän pitäisi mahtua johonkin kuvaan, jota en oikeastaan edes tiedä, kuka on piirtänyt.

Totuus on, etten minäkään ole mikään supersosiaalinen ihminen. Tykkään kyllä jutella ja kohdata ihmisiä, mutta se kuormittaa minua valtavasti. Olen ennemmin se, joka viihtyy vähän sivummalla, rauhassa. Ja mitä enemmän olen miettinyt, sitä enemmän tuntuu, että sain juuri sellaiset lapset, jotka sopivat minulle.

En ole ihminen, joka kaipaa jatkuvasti sosiaalista pyörremyrskyä ympärilleen, ystäväporukoita tai muiden vanhempien kanssa höpöttelyä leikkipuistoissa. Ja ehkä siksi elämä on mennyt niin kuin on — ei puutteiden takia, vaan siksi, että tämä on meidän näköistä elämää.

Olen laittanut itseni niin usein tiettyihin raameihin, siihen mielikuvaan siitä, mitä elämän “pitäisi” olla. Olen vertaillut ja katsonut sivusta, ajatellut että jotain puuttuu. Mutta ehkä ei oikeasti puutu mitään. Ehkä tämä on juuri se, mikä meidän kuuluu olla.

Ehkä sain juuri ne lapset, jotka minun oli tarkoitus saada. Oman näköiset lapset. Ja ehkä pikkuhiljaa opin hyväksymään sen, ettei minun äitiyteni näytä siltä kuin jossain oppikirjassa tai muiden elämässä. Se on silti arvokasta. Se on silti rakkautta. Ja se on meidän.

Kiitos, että luit ja kuljit hetken mukana näissä ajatuksissa 🩶Ehkä tärkeintä ei ole yrittää mahtua johonkin valmiiseen muottiin, vaan löytää se oma tapa olla, oman näköinen arki, omanlaiset lapset, oma perhe. Ja ehkä juuri se riittää.