Arki vähän kevyempänä

Edellisestä postauksesta onkin jo hetki aikaa. Tässä ei ole nyt ollut oikein kirjoitusfiilistä, niin ei ole tullut kirjoitettua ajatuksia ylös. Arki on kuitenkin ollut rauhallisempaa, ja se on tuonut voimia palata taas tänne blogin pariin.

Meillä alkoi vihdoin lapsiperheiden tukipalvelu, jonka kautta saadaan joka toinen lauantai kolmeksi tunniksi lastenhoitoapua. Ensimmäinen kerta oli vajaa pari viikkoa sitten, ja silloin kuopus oli hoidossa. Kaikki meni onneksi hyvin – me ehdittiin miehen kanssa käydä syömässä ja kaupassa, ja jo se tuntui isolta luksukselta.

Nyt viikonloppuna kävi hoitaja, josta pidimme kovasti, mutta hän ei puhunut täysin suomea. Oli tarkoitus että tämä olisi ollut meidän vakihoitaja. Koska esikoinen ei kunnolla puhu ja ymmärrä, olisi erityisen tärkeää, että hoitaja puhuisi täysin suomea. Ajatuksena on, että pikkuhiljaa myös esikoinen voisi jäädä hoitajan kanssa muutamaksi tunniksi, joten kielen täytyy toimia. Niinpä sopivan vakihoitajan etsintä jatkuu vielä.

Viime viikonloppuna saatiin vielä suurempi hengähdyshetki, kun molemmat lapset olivat hoidossa ja me päästiin miehen kanssa yöksi Helsinkiin hotelliin. Oli ihanaa syödä rauhassa, nukkua hyvin ja olla kahdestaan.

Esikoinen oli miehen vanhemmilla ja kuopus oli mun vanhemmilla, ja vaikka lauantai-ilta oli vähän itkuinen (maha taisi olla kipeänä), sunnuntai meni hyvin ja yöunetkin sujuivat. On helpottavaa huomata, että unet alkavat tasaantua. Kuopus herää joskus vielä yhtäkkiä kovaan huutoon – vähän kuin kauhukohtauksen omaisesti – mutta pääsääntöisesti hän nukkuu jo täydet yöt.

Aikaistetut neuvolakäynnitkin on nyt olleet. Niistä ei kovin paljoa viisaammiksi tultu, sillä hän on vielä niin pieni, ettei oikein voi mitään varmaa sanoa. Toistaiseksi ei olisi kovin huolissaan. Korvalääkärille tuli kuitenkin lähete, kun kuuloa ei pystytty todentamaan. Ei osattu sanoa, eikö hän kuullut vai eikö vain reagoinut – tutkimusten aikana hän oli tosi herkillä.

Mun vanhemmat ja siskokin ovat sitä mieltä, ettei kuopuksessa välttämättä ole mitään sen kummempaa, ei ainakaan samalla tavalla kuin esikoisen kohdalla oli huolta. Silti itse ajattelen, että kuopuksessa on jotakin erityisyyttä. Äidinvaisto kertoo sen, mutta aika näyttää millä tavalla ja missä mittakaavassa.

Myös työelämässä on tapahtunut muutosta. Vaihdoin työpistettä, ja olen nyt huomattavasti pienemmässä kaupassa vuokrafirman kautta. Siellä teen pääsääntöisesti yksin, kuormat ovat pienemmät ja tunnelma paljon rauhallisempi. Myymälä on viihtyisä ja henkilökunta tosi mukavaa. Pienemmässä kaupassa on vähemmän asiakkaita, joten ihmiskontaktiakin on vähemmän, ja sen huomaa heti omassa jaksamisessa – en ole yhtään niin kuormittunut. Työpäivät ovat myös lyhyempiä, ja ensi viikosta alkaen teen maanantaista perjantaihin, yleensä kotiin jo viimeistään kahdentoista aikaan. On ihanaa, kun jää aikaa hoitaa asioita rauhassa ennen kuin lapset pitää hakea päiväkodista.

Aloitin myös lääkkeen, joka toivottavasti auttaa ääniyliherkkyyden aiheuttamaan kuormitukseen. Vasta reilu viikko on mennyt, mutta kaikki on sujunut hyvin. Lääkäri suositteli, että söisin lääkettä vähintään puoli vuotta, ja sen jälkeen katsotaan jatkoa.

Onnistumisen hetkiä on tullut myös arjessa. Esimerkiksi viime viikolla hain ensimmäistä kertaa yksin lapset päiväkodista sen jälkeen, kun olin päättänyt etten enää yksin hae. Aiempi kerta oli ollut hirveä kokemus, mutta nyt se sujui onneksi hyvin, eikä mitään ongelmaa tullut.

Päiväkodista kerrottiin myös että esikoinen on alkanut höpötellä enemmän ja yhdistelemään asioita. Hän osaa esimerkiksi yhdistää kuvista asioita ja sanoittaa niitä aiempaa paremmin. Myös toimintaterapia on vihdoin lähtenyt rullaamaan. Poika sai oikein mukavan vanhemman rouvan terapeutikseen – hän pitää paljon vanhemmista ihmisistä, ja heissä onkin usein se tietty tapa olla lasten kanssa, varsinkin erityisten.

Ylipäätään lasten kanssa on nyt helpompaa olla. Kuopus on tyytyväisempi eikä ole tarvinnut soitella musiikkia tai laittaa ohjelmia pitämään häntä tyytyväisenä – koko viikko on mennyt ilman ruutuja. Hän myös kävelee koko ajan enemmän. Esikoinen puolestaan on välillä osoittanut mieltään ja selvästi kuormittunut päiväkotipäivistä, mutta niistäkin ollaan selvitty mukautumalla. Esimerkiksi joskus ollaan jääty esikoisen kanssa kotiin ja pihalle, kun isi ja kuopus käyvät kaupassa. Välillä taas on menty mukaan, haettu jäätelöt ja odoteltu autossa sillä aikaa, kun isi ja kuopus käyvät sisällä. Tällaiset pienet järjestelyt ovat tehneet arjesta meille kaikille helpompaa.

Nyt tuntuu hyvältä huomata, että arki on tasapainoisempaa ja vähän kevyempää. Pienet hengähdyshetket, uudet työkuviot ja lasten kanssa löytyneet ratkaisut ovat tuoneet voimaa. Ja se kirjoitus miehestäni on kyllä tulossa – hän ansaitsee ihan oman osansa. 🩶

Kiitos, että olet täällä ja elät mukana meidän arjessa – se merkitsee enemmän kuin arvaatkaan. 🩶

Lisään tähän loppuun vielä muutaman kuvan meidän alkusyksystä. 💛