Tässä on minun totuuteni

Minäkin muutuin – äitiys, joka ei ollut sitä mitä odotin

Miltä tuntuu kuulla, että oma lapsi ei ole eikä ehkä tule koskaan olemaan niin kuin muut?

Sen kuuleminen sattuu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se pysäyttää. Se vie mukanaan kuvia tulevaisuudesta, joita ei ehkä koskaan tule. Ja samalla siihen lauseeseen tiivistyy pelko, suru ja valtava epätietoisuus: mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Saako sanoa ääneen, että ei tämä ollut mitä odotin? Ei tämä ollut mitä halusin?

Sanon sen nyt.

Sanon sen, koska toivon, että joku muukin uskaltaa. Että joku toinen, joka tuntee samalla tavalla, ei jää yksin sen tunteen kanssa. Että rakkaus omaa lasta kohtaan voi olla valtava – ja silti saa surra sitä, mitä ei tullut.

Alku oli todella vaikea. Varsinkin kun oltiin 1.5 vuotta eletty ”normaalin” lapsen vanhempina. Kun epäilyksiä alkoi tulemaan – sitä oli ihan hajalla. Oli hetkiä, jolloin en tiennyt, miten tästä jatketaan. En tiennyt, kuka minä enää olin. En tiennyt, mitä muut ajattelivat. Ajattelivatko he, että olen heikko, katkera? Säälikö joku minua? En halua sääliä. En kestä sääliä.

Monet itkut tuli itkettyä.

Tämä äitiys ei ollut sitä, mitä kuvittelin. Mutta tämä on minun äitiyteni nyt. Ja se muuttaa minua joka päivä.

Vaikka vaikeita hetkiä on yhä, vaikka tulevaisuus on edelleen täynnä kysymysmerkkejä – miten lapsi kehittyy, muuttuvatko diagnoosit, tuleeko niitä lisää – olen alkanut nähdä tämän kaiken eri valossa.

Pelkäsin aluksi diagnoosia. Ajattelin, että se muuttaa kaiken. Mutta ei se muuttanut minun lastani – hän ei ole diagnoosinsa. Hän on yhä hän.
Hän oli ja on yhä sama ihana, ainutlaatuinen, rakas pieni ihminen.

Tajusin myös, että meillä oli onnea. Meidät otettiin tosissaan. Saimme apua. Saimme oikeita ihmisiä ympärille, jotka näkivät meidän pojan tarpeet ja potentiaalin. Se ei ole itsestäänselvyys, ja siitä olen äärettömän kiitollinen.

Joskus silti tunnen syyllisyyttä. Siitä, että alkuun kaikki tuntui niin lohduttomalta, vaikka nyt näen, että asiat voisivat olla paljon vaikeammin. Syyllisyyttä siitäkin, että meidän esikoinen kehittyy upeasti – omassa tahdissaan, omalla tavallaan – ja minä silti joskus murehdin ja pelkään.

Välillä tekee mieli sanoa ääneen, kun joku valittaa uupuneena “normaalin” lapsen arjesta, että sinulla sentään on terve lapsi. Sinulla on tieto tulevaisuudesta. Ennustettavuutta. Mutta toisaalta tiedän – ei se poista muiden vaikeuksia. Eikä kukaan voi tietää, mitä me elämme. Eikä heidän tarvitsekaan.

Mutta minä tiedän. Tiedän, miltä tämä kaikki minussa tuntuu. Välillä tämä kaikki tuntuu yksinäiseltä, koska totuus on – kukaan muu ei oikeasti ymmärrä, ellei ole itse elänyt tätä.

Ja tiedän nyt myös sen, että kaiken pelon, surun ja epävarmuuden keskellä olen löytänyt jotain muuta: voimaa, jota en tiennyt olevan, rakkautta, joka ei kysy ehtoja ja toivoa, joka pysyy, vaikka kaikki muu hetkeksi horjuisi.

On hetkiä, jolloin elämä tuntuu epäreilulta. Kun katsoo muita, joiden arki näyttää niin kevyeltä, niin helpolta, niin tavalliselta. Tulee ajatus: miksi juuri me?

Mutta jos joku tarjoaisi mahdollisuutta peruuttaa kaiken tämän – diagnoosit, pelot, itkut, epävarmuuden – en ottaisi sitä.

Koska jos meidän poika ei olisi juuri tällainen, ei hän olisi se ihminen, jonka minä tunnen. Hän on kasvattanut meitä enemmän kuin mikään muu olisi voinut. Erityisesti minua.

Hän on opettanut, mitä rakkaus ilman ehtoja tarkoittaa.

Hän on muuttanut minut, ja muuttanut elämän tärkeysjärjestyksen: en enää jaksa stressata niistä asioista, jotka ennen tuntuivat isoilta. Nyt näen selkeämmin, mikä on oikeasti tärkeää.

Ja ennen kaikkea – olen valtavan kiitollinen siitä ihmisestä, joka kulkee tämän matkan minun vierellä. Hän ei ole vain lapsen isä, vaan minun tuki ja turva. Ainoa ihminen joka oikeasti ymmärtää tätä kaikkea.

Me ei olla samat ihmiset kuin ennen. Mutta ehkä juuri siksi me ollaan nyt enemmän.

Kiitos, että kuuntelit minun totuuttani. 🩶