Päivä, jolloin toivoin kaiken olevan toisin

Tänään oli sellainen päivä, kun toivoi kaiken olevan toisin.

Olin koko päivän odottanut sitä hetkeä, kun haemme lapsen päiväkodista ja mennään yhdessä jäätelölle. Oli kaunis ilma ja mieli oli täynnä pieniä odotuksia. Ajattelin, että tämä olisi meidän yhteinen hetkemme – kevyt, iloinen, täynnä naurua ja suklaapalloja.

Poika oli tullut edellispäivänä kotiin parin päivän reissulta. Olin koko parin päivän ajan odottanut poikaa kotiin.

Mutta mikään ei mennyt niin kuin olin toivonut.

Heti päiväkodin pihassa hän karkasi juoksemaan parkkipaikalle. Kotiin päästyä alkoi kitinä, huuto, kiukku. En tiennyt mistä se tuli, eikä hänkään varmasti tiennyt, ehkä johtui siitä kun oli muutaman päivän pois kotoa, pois meidän luota. Silti päätimme lähteä. Ehkä jäätelö pelastaisi tämän päivän? Mutta emme koskaan päässeet perille asti. Matkalla jatkui samat toistelut, samat huudot, sama tunne, että mikään ei kanna. Lopulta pysäytimme auton ja käännyimme takaisin kotiin. Se tuntui sekä oikealta että väärältä yhtä aikaa.

Tänään oli yksi niistä päivistä, jotka vetävät maton jalkojen alta.

Päiviä, jotka tuovat minussa pintaan kaiken sen, minkä usein pidän piilossa. Minun neuroepätyypillisyyteni ei pysy taustalla tällaisina hetkinä. Aistit ylivirittyvät. Näissä tilanteissa ääniyliherkkyys pääsee valloilleen. Mieli ylikuormittuu pienistäkin asioista. Pahin pelkoni on menettää kontrolli. Pelkään, että ihmiset näkevät sen hetken, kun hermot eivät enää kestä. Kun ääni nousee, silmät täyttyvät kyynelistä enkä enää jaksa peittää väsymystä. Se pelko kulkee mukanani – ja tänään se oli vahvasti läsnä.

Usein lasten mentyä nukkumaan olo jo helpottaa. Silloin voi katsoa taaksepäin pehmeämmin, ymmärtävämmin. Huomata että ei se tilanne niin iso ollut. Yleensä nään tilanteen jo toisen kannalta, ymmärtävästi. Mutta en tänään. Tänään oli se päivä, kun en päässyt tunteistani yli.

En löytänyt kiitollisuutta, vaikka tiesin sen olevan siellä, jossain. Tänään minä väsyin, petyin, luovutin hetkeksi. Tänään minä olin vain ihminen.

Mutta tällä kertaa – minä pysyin kasassa, ainakin lapsen silmissä. Vaikka kaikki tuntui liikaa ja olin reunalla, en menettänyt itseäni kokonaan. Pystyin pysähtymään, hengittämään, olemaan sen verran paikallani, että pahin meni ohi. Kukaan ei nähnyt sitä, mitä pelkään eniten.

Ja vaikka se ei ehkä tuntunut voitolta – se oli silti sitä.

Jos sinulla on ollut samanlaisia päiviä – tiedä, että et ole yksin. On ihan okei, ettei aina jaksa. On hetkiä, jolloin toivoisi toisin, vaikka rakastaa syvästi. Se ei tee sinusta huonoa vanhempaa, vaan ihmisen.

Pidetään huolta myös itsestämme, niin hyvin kuin osataan. Ja annetaan itsellemme lupa olla keskeneräisiä – lempeästi.

Kiitos kun saan jakaa ajatuksiani juuri sinun kanssasi. 🩶