Ihmettelyn varjossa

Ymmärrystä ja myötätuntoa – kun lapsi herättää katseita ja kysymyksiä

Lapsen kehityksessä voi joskus ilmetä viiveitä tai haasteita, jotka herättävät ympäristössä kysymyksiä ja katseita. Vaikka moni lähestyy aihetta hyväntahtoisesti, ihmettely voi silti tuntua kuormittavalta ja haastavalta vanhemmalle ja lapselle.

Törmäsin hiljattain Facebookin esikoisen syntymäkuukauden ryhmässä kirjoitukseen, jossa äiti kertoi lapsensa puheen viivästymisestä. Hän oli erittäin kuormittunut ja henkisesti hukassa asioiden kanssa. Hän avasi asiaa kuinka tutut ja tuntemattomat kommentoivat ja ihmettelivät miksi lapsi ei puhu kunnolla tai ei saa selvää hänen puheestaan. Kommenteissa ei ollut ihmettelyä tai ikäviä toteamuksia – päinvastoin. Vastauksia tuli monilta vanhemmilta, joiden lapsilla on samankaltaista, ja joilla on sama huoli. Oli ymmärrystä, vertaistukea ja myötätuntoa.

Näitä lukiessa huomasi, kuinka monilla perheillä on samanlaisia huolia lapsen kehityksestä. Ja kuinka tärkeää on, että vanhemmat voivat jakaa niitä avoimesti. Minulle tuli myös lämmin tunne siitä, miten paljon myötätuntoa kohdistui niitä kohtaan, joilla tämä huoli on vasta nyt alkanut.

Tiedän sen tunteen hyvin. Muistan vieläkin elävästi, miltä tuntui, kun huolet lapsen kehityksestä alkoivat nostaa päätään. Vaikka me ollaan kuljettu siitä hetkestä jo pitkä matka ja opittu elämään tilanteen kanssa, sen tuskan ja epävarmuuden voi tuntea vieläkin, jos pysähtyy muistelemaan.

Meillä kehityshaasteet ovat laajemmat kuin pelkkä puhe, mutta silti tiedän, että jo yksikin haaste voi olla todella iso asia. Erityisen raskasta on, jos tukia, tutkimuksia ja mahdollisia diagnooseja aletaan hakea ja saada vasta myöhemmin – mitä vanhempi lapsi on. Siihen mennessä perhe on usein jo kantanut huolta pitkään omin voimin.

Ja sitten on se toinen puoli: toisten ihmisten ihmettely ja kommentointi.
Joskus se tulee tutulta, joskus täysin tuntemattomalta. “Eikö hän vielä puhu?”, “Kyllä meidän lapset tuossa iässä jo…” tai “Onko sitä tutkittu?” Usein kysymys voi olla vilpitöntä kiinnostusta, mutta vastaanottajalle se voi olla tikari pieneen arpeen, joka on vasta alkanut parantua.

Ihmettelyn lisäksi on tuijottaminen. Jos lapsi tekee jotain “epätavallista”, katseet saattavat kääntyä – ja aikuisilta se tuntuu erityisen pahalta. Lapsilta sen voi ymmärtää, he eivät vielä tiedä tai ymmärrä, miksi joku toimii toisin. Mutta aikuisilta odottaisi enemmän. Me olemme onneksi selvinneet vähällä näistä tilanteista, mutta varsinkin pojan ollessa pienempi oli hetkiä, jotka jäivät mieleen.

Esimerkiksi kaupassa, kun lapsi sai yhtäkkiä voimakkaan huutokohtauksen. Tilanne on jo itsessään ahdistava ja vaativa, mutta muiden tuomitsevat katseet voivat tehdä siitä lähes sietämättömän.

Kun elää arkea kehityshaasteiden kanssa, jokainen kommentti tai katse voi nostaa pintaan sen saman huolen ja suojelun tarpeen. Siksi arvostan erityisen paljon niitä hetkiä, joissa kohtaaminen on täynnä ymmärrystä. Niitä, joissa joku vain nyökkää ja hymyilee, antaa tilaa ja hyväksyy lapsen juuri sellaisena kuin hän on. Se ei maksa mitään, mutta voi merkitä toiselle koko päivän valoisinta hetkeä.

Meidän lapsemme kertovat tarinansa omassa tahdissaan. Joskus se on sanoilla, joskus eleillä ja katseilla. Jokainen niistä tavoista on arvokas – ja joskus tarinaan kuuluu myös kaupan käytävässä kaikuva kiljahdus, joka saa koko henkilökunnan hereille. Siinä kohtaa on hyvä muistaa, että lapsi ei riko sääntöjä… hän vain testaa akustiikkaa.

Jokainen hetki ymmärrystä ja myötätuntoa rakentaa maailmaa, jossa lapset saavat kasvaa juuri sellaisina kuin ovat – hyväksyttyinä ja rakastettuina. Toivon, että voimme kaikki kantaa tätä ajatusta mukanamme arjessa ja muistaa, että pienikin ystävällinen ele tai sana voi olla jollekin suuri voimavara.

Kiitos, että jaksoit lukea ja pysähdyit pohtimaan tätä tärkeää aihetta kanssani.🩶