-
Tällainen on meidän erityinen poika
Herkkä, vahva ja aivan ihana Meidän poikamme on omanlaisensa – herkkä, viisas pieni sielu. Hän kokee maailman syvästi, usein vahvemmin ja kirkkaammin kuin moni muu. Uudet tilanteet voivat jännittää, ja joskus maailma tuntuu hänelle suurelta, mutta juuri se tekee hänestä niin ainutlaatuisen. Uudet tilanteet ja paikat voivat jännittää. Hän saattaa vetäytyä, olla arka, katsella kauempaa ennen kuin uskaltaa tulla mukaan. Mutta sitten taas – välillä hämmennyn itsekin siitä, kuinka rohkea hän osaa olla. Kuinka hän menee suoraan tilanteeseen, ikään kuin arkuus olisi ollut vain ohimenevä tuulahdus. Hänen maailmansa ei ole mustavalkoinen, vaan täynnä vivahteita. Tänään jokin voi tuntua liian suurelta, huomenna sama asia sujuu leikiten. Hänen puheensa kehittyy omaa tahtiaan.…
-
Elämää neuroepätyypillisenä
Minun tarinani Minulle neuroepätyypillisyys ei ole pelkkä termi – se on kokemus, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti. Olen aina ollut erityisherkkä: aistit ovat ottaneet maailmaa vastaan tavallista voimakkaammin. Äänet, ihmiset, ilmapiirit – kaikki meni läpi ilman suodatinta. Vasta myöhemmällä iällä olen alkanut ymmärtää, että tämä herkkyys ei ollut heikkous, vaan osa neuroepätyypillisyyttäni, joka on vaikuttanut suuresti elämääni. Läpi nuoruuden ja varhaisaikuisuuden sain diagnooseja, jotka vaihtuivat vuosien aikana: masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö. Ne olivat totta – mutta ne olivat myös oireita jostain syvemmästä. Oikea oivallus tuli vasta lähes kolmekymppisenä, kun minulta tunnistettiin OCD:n ja ahdistuneisuuden taustalla vaikuttava ääniyliherkkyys. Tämä muutti paljon. Se antoi nimen kokemuksille, jotka ennen olivat vain hämmennystä, uupumusta…
-
Tässä on minun totuuteni
Minäkin muutuin – äitiys, joka ei ollut sitä mitä odotin Miltä tuntuu kuulla, että oma lapsi ei ole eikä ehkä tule koskaan olemaan niin kuin muut? Sen kuuleminen sattuu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se pysäyttää. Se vie mukanaan kuvia tulevaisuudesta, joita ei ehkä koskaan tule. Ja samalla siihen lauseeseen tiivistyy pelko, suru ja valtava epätietoisuus: mitä tämä kaikki tarkoittaa? Saako sanoa ääneen, että ei tämä ollut mitä odotin? Ei tämä ollut mitä halusin? Sanon sen nyt. Sanon sen, koska toivon, että joku muukin uskaltaa. Että joku toinen, joka tuntee samalla tavalla, ei jää yksin sen tunteen kanssa. Että rakkaus omaa lasta kohtaan voi olla valtava – ja silti…
-
Erityisen matkan alku
Mistä kaikki alkoi – meidän erityinen matka Meidän arki alkoi aivan tavallisesti. Esikoisemme syntyi ja toi tullessaan kaiken sen ilon ja uuden, mitä vanhemmuus tuo mukanaan. Elettiin ”normaalia” arkea, eikä aluksi ollut mitään huolta. Ensimmäinen vuosi meni ilman huolta – vauva nukkui yönsä hyvin, kehittyi ja saavutti virstanpylväitä. Hän oli tyytyväinen ja hyvävointinen lapsi, joka kasvoi omilla käyrillään. Hän alkoi kuitenkin istua itsenäisesti ja kontata vasta 1-vuotissyntymäpäivän tienoilla. Tätä ei pidetty huolestuttavana – meille toisteltiin, että ”kaikki kehittyvät omaan tahtiinsa”. Lisäksi hän oli isokokoinen vauva, ja kehityksen hitautta selitettiin usein sillä. Kun poikamme oli noin 1,5-vuotias, aloimme kuitenkin ihmetellä, miksei hän vielä kävellyt tai puhunut lainkaan. Eikä juuri ollut kiinnostunut…
-
Meidän perhe
Meidän perhe – erityistä ja ihan tavallista Tervetuloa seuraamaan meidän perheen matkaa. Me olemme äiti ja isä, sekä kaksi pientä poikaa: erityinen ja ihmeellinen 4-vuotias, joka tuo arkeen omat värinsä ja haasteensa, sekä pikkuveli, joka on pian 1-vuotias ja jo vauhdilla ottamassa paikkaansa perheen rytmissä. Tässä blogissa jaan arkea, joka on meille normaalia – vaikka usein vähän poikkeavaa. Elämää erityisyyden keskellä, jossa riittää tunteita, oppimista ja kasvua – eikä vähiten meillä aikuisilla. Kirjoitan äitinä, joka ei sovi jokaiseen muottiin itsekään. Siksi tämä ei ole selviytymisopas eikä valmis vastaus – vaan paikka, jossa keskeneräisyys saa olla näkyvää, ja tunne totta. Elämää erityislapsen kanssa ei voi täysin ymmärtää, ellei sitä itse elä…